Jorma Melleri

Kun novellikirjailija totuuden löysi

  • Kun novellikirjailija totuuden löysi

Kun Reijo Mäen Vares-kirjojen novellikirjailija Luusalmi miettii aiheita tulevaan kirjaansa, hän tulee siihen tulokseen, että taiteilijana hän ei voi paeta rooliaan yhteiskunnan omanatuntona.

Novellikirjailija Harry Salmenniemi on Luusalmen hengenheimolainen. Salmenniemikään ei pakene yhteiskunnallista vastuutaan, ja mikä ettei, sillä hän on löytänyt totuuden.

Salmenniemi kirjoittaa uudessa novellikokoelmassaan (Delfiinimeditaatio ja muita novelleja, Siltala 2019): ”Totuus on, että päättäjät punovat juoniaan kuin hämähäkit seittejään; että he valmistavat pahuutta yhtä luonnollisesti kuin mehiläiset hunajaa.”

Salmenniemen minä-kertojan mielestä yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tilanne on muutamassa vuosikymmenessä muuttunut katastrofaaliseksi eivätkä päättäjämme ole tehtäviensä tasalla: ”Vaikuttaa siltä, ettei päättäjillä ole mitään tekemistä todellisten ongelmien kanssa. He onnistuvat joskus puheissaan mainitsemaan jonkin keskeisen ongelman, mutta eivät onnistu koskaan ratkaisemaan niitä.”

Ehdoton varmuus mykistää. Valtaan pyrkivä populistikin innostuisi Salmenniemen teeseistä. Kritiikin kohteeksi politiikka on turvallinen valinta. Helpolla pääsee, koska politiikka on aina väärää ja päättäjät aina huonoja.

Salmenniemen neronleimausten jälkeen on aivan selvää, että yhteiskunta tulee palkitsemaan hänet lukuisin palkinnoin ja kunnianosoituksin. Kun kirjailija keksii, että kaikki on pielessä, hänen maineensa viisaana ajattelijana on taattu. Uskottavuus kulttuuripiireissä on lunastettu ja palkintoraadit taputtavat käsiään.

Salmenniemi on latteimmillaan, kun hän kirjoittaa esseemäisiä novelleja politiikan pahuudesta. Ei vaadi kovin suurta taitoa julistaa, että missään ei ole mitään järkeä, yhteiskunta on paha ja päättäjät surkeita. Itseäni alkaa ikävystyttää, kunnes havahdun, että tämä onkin kaunokirjallisuutta, vaikka kuulostaa totiselta pamfletilta.

Salmenniemi vetää maton alta niiltä, jotka erehtyvät ottamaan hänet tosissaan. Hän julistaa kirjoittamisen naurettavaksi ja pitää käsittämättömänä, että joku ottaa turhien julkaisuiden ja yhdentekevien pikkukeskustelujen sirkuksen todesta: ”Maailma on mieletön, naurettava ja saastunut, ja sen vuoksi myös kirjoittaminen on mieletöntä, naurettavaa ja saastunutta.”

Salmenniemi on sanonut, että kun hän menee työhuoneelleen, hän ei mene kirjoittamaan vaan riehumaan. Tämä on syytä pitää mielessä. Hän ei halua ollakaan vain vihainen kuin Antti Nylén tai yrmeä kuin Erno Paasilinna.

Yhdessä novellissa Salmenniemi riehuu, parodioi vihapuhetta ja kohdistaa sen entisiin presidentteihin, joita haukkuu alatyylisesti ”kakkapilluiksi”. Lapsellista - kyllä. Hauskaa - ehkä.

Toisaalla Salmenniemi käy sellaisten instituutioiden kimppuun, joita ei yleensä arvostella. Marimekon kuosit näyttävät oksennetulta kärpässieneltä, Koffin olut on laimennettua kusta, Lapin Kulta hirviöiden kuolaa, Nokia on japanilainen kirosana, joka tarkoittaa jäälle oksennettua sahanpurua ja niin edelleen.

Salmenniemen minä-kertoja paljastaa, ettei häntä ole koskaan kiinnostanut lukea muiden elämästä, vaikka paljon onkin lukenut. ”Olen lukenut jopa novelleja - nykyisin täysin kuollut kirjallisuudenlaji - lähinnä ihmetellen, miten niistä voi edes periaatteessa nauttia.”

Tunnustan syntini, sillä oikeasti minä nautin Salmenniemen novelleista. Hän tietää, mikä on kirjallisen pelin henki, mistä narusta pitää vetää. Hän on kohtuuton, yllättävä ja rosoinen, hän kärjistää ja liioittelee, ja hän kirjoittaa hyvin. Novelli ei ehkä sittenkään ole täysin kuollut kirjallisuudenlaji.

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa