Jorma Melleri

Onnen Pekka - Pekka Tarkka

  • Onnen Pekka - Pekka Tarkka

Pekka Tarkalla, 83, on yhä kriitikon rooli päällä niin, että hän arvioi itse jopa omat muistelmansa (Onnen Pekka, Otava 2018) heti esipuheessa: ”Näytän parhaita puoliani kätkemättä harha-askelia ja eksymyksiä.”

Tarkka kehuu itseään kohtuullisesti, mutta sen verran tyylikkäästi, ettei lukijalle tule vastenmielinen olo. Hän asettuu ikään kuin itsensä ulkopuolelle ja arvioi, että ”dokumentaarisuus näyttää olevan voitolla tässä kirjassa”.

Yksityiselämäänsä muistelija valottaa harkitusti, ei ilkeile kohtuuttomasti, ei tölvi entisiä vaimojaan eikä tee muutenkaan suuria paljastuksia. Kiinnostus säilyy silti.

Tarkan uran kiinnostavimmat vaiheet liittyvät hänen kriitikon työhönsä niin Helsingin Sanomissa kuin Uudessa Suomessa silloin, kun kirjoilla ja kriitikoilla oli vielä yhteiskunnallista merkitystä. Intohimot riehuivat aivan toisella tavalla kuin nykyisin. Syttyi jopa kirjasotia.

Kun Tarkka aloitti ensimmäisen kerran Hesarissa kirjallisuustoimittajana 1958, hänet palkannut Toini Havu raportoi V.A. Koskenniemelle: ”Olen varmasti helisemässä nuoren Pekka Tarkkani kanssa josta kyllä tulee vielä erittäin hyvä poika, mutta on vielä vähän keskeneräinen.”

Yhteistyö Toini Havun kanssa päättyi, kun Tarkka siirtyi Uuteen Suomeen muutamaksi vuodeksi. Hesariin palattuaan kulttuuritoimituksen päällikkönä ja kriitikkona Tarkasta kasvoi pikkuhiljaa Koskenniemen veroinen kirjallinen paavi, jota pelättiin, vihattiin ja arvostettiin.

Tarkka taiteili keskitien miehenä, joka liittyi vähäksi aikaa jopa SDP:n jäseneksi. Toisella laidalla Tarkkaa ahdistelivat taistolaiset myös Hesarin sisällä, toisella laidalla hänen kimppuunsa kävivät konservatiivit.

Kirjailijat eivät aina purematta nielleet Tarkan arvioita. Kun Eeva Kilpi oli pahoittanut mielensä kritiikeistä, WSOY:n Hannu Tarmio yhtyi Kilven kiukkuun. Tarmion mielestä kriitikko on kohtuuttomassa asemassa, kun ”hänestä tulee Valtakunnan Virallinen Teloittaja tai Armahtava Paavi”.

Hannu Salama aloitti kirjeensä Tarkalle sanoilla ”Kuulehan kääkkä”, ja uhkasi väkivaltaisilla toimilla, ”jos en saa sinua muuten häpeään ja uraasi tuhotuksi, samoin kuin sinä olet yrittänyt tehdä minulle”.

Matti Rossi sätti runokokoelmassaan lehtimiehet ja ”toukkia pursuavat kriitikot, Helsingin Sanomien päivänperhoset, Uuden Suomen lantakuskit, Savon Sanomien uskolliset kaikupojat vierellään yöastia, jonka loiskeessa rypi Kansan Uutisten toimitus ja maiskutti omaa soppaansa”.

Anekdootteja Tarkalla riittää ja henkilögalleria on valtava. Hän kirjoittaa sujuvasti eikä teksti ole vailla kaunokirjallisiakaan ansioita.

Asialinjan mies osaa myös herkistellä. Tarkka koki kuulaana kesäyönä 1960-luvulla ilmestyksen, kun Brita Polttila ja Arvo Turtiainen olivat kyläilemässä Tarkkojen kesäpaikassa. Polttilan parikymmenvuotias tytär Eva, sittemmin tunnettu uutisankkuri, oli mukana.

Tarkka herkistyi, kun Eva Polttila tanssi ”hämärtyvässä yössä pihanurmella paljain jaloin väsymättä kohti aamun sarastusta”.

Tarkan teos on yksi tämän syksyn kirjallisista tapauksista. Tarkan rinnalla voi seurata ainutlaatuisella tavalla Suomen kulttuurihistoriaa yhden keskeisen vaikuttajan, silloisen Suomen merkittävimmän kriitikon näkökulmasta 1950-luvulta aina 1980-luvun lopulle, johon muistelmat päättyvät. Se aika oli Onnen Pekalle kaunista aikaa, belle époque.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Tämän blogin suosituimmat