Jorma Melleri

Jari Tervo saarnamiehenä: Aamen

  • Jari Tervo saarnamiehenä: Aamen

Kun ryhtyy lukemaan kirjaa, joka on julistettu ilmestyessään mestariteokseksi (Jari Tervo: Aamen, Otava 2018), odotukset ovat korkealla. Joko nyt on saatu nykypäivän Suomesta se viiltävä ajankuvaus, jonka perään usein haikaillaan?

Aamen on yhdenpäivänromaani, jossa henkilöitä (29) riittää niin, että päät kolisevat ja lukijan pää menee pyörälle. On työlästä seurata, kuka on kukin.

Jos haluaa pysyä Tervon tajunnanvirran ja nokkelan sanailun kyydissä, se vaatii valppautta ja kärsivällisyyttä. Me hidasälyiset olemme pulassa.

Kirjan moottorina on vieraskammoisten mielenosoitus, johon kahdeksankymppinen Leo Maanvilja on houkuteltu raahaamaan viihdykkeeksi pomppulinnaa ”vikiseväpyöräisellä lavetilla, isänmaan asialle”.

Myöhemmin Leo on menossa järjestettyyn avioliittoon nuoren, Irakista paenneen paperittoman maahanmuuttajan Noorin kanssa, jota uhkaa maastakarkotus. Asian ympärillä hyörii monta häärääjää. Kun isä haluaa Noorin vaimokseen, poika haluaa heittää hänet ulos maasta.

Tervon verbaalisessa ilotulituksessa syntyy mainiota puskafarssia. Joidenkin mielestä se on satiiria. Tervo on kuin Aamenen Tatska, joka Liekko Häräntähden mukaan pystyy vaihtamaan surusta näsäviisasteluun jopa lauseen sisällä.

Tervosta on kehkeytynyt saarnamies, joka ottaa reippaasti kantaa milloin mihinkin. Saarnaajan elkeitä hän osoittaa myös uutuuskirjassaan. Nyt ollaan vieraskammoa vastaan.

Ketähän Tervo on ajatellut, kun hän Aamenessa panee Alma Kuninkaan sanomaan: ”Kun joku alkaa telkkarissa selittää varmaa ja ainoaa totuutta, meikä lähtee parvekkeelle tupakalle. Olen jo ehtinyt erehtyä tarpeeksi tässä elämässä.”

Aamen on kunnianhimoinen yritys kuvata sitä, millainen Suomi on tänä päivänä. Lopputulos on Tervon näköinen koominen kokonaisuus, joka herättää myös ristiriitaisia ajatuksia. Hyvän kirjan merkki. Ehkä Suomi on juuri sellainen kakofonia, jollainen kuva romaanista välittyy.

Tervo osaa liioitella ja kärjistää. Liioittelu onkin oiva tehokeino kirjailijalle, mutta jos se menee överiksi ja uhkaa kääntyä farssin puolelle kuten nyt, teho häviää.

Usein pähkäillään, onko kirjalla sanomaa. Kun Tervo oli nuorempi kuin nyt, hän kertoi, ettei hänen kirjoillaan ole mitään sanomaa. Nyt sanomista ja kannanottoja on riittänyt eikä Tervo kätke mielipiteitään. Hän on viehättynyt roolistaan.

Moni kirjailija kieltäytyy selittelemästä kirjansa ”sanomaa”. Se on hyvä linja. Kirja on kirjan sanoma. Aamen.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän KariKeto kuva
Kari Keto

Kiitos J Melleri tekstistäsi. Minusta kirjan kansi jo kertoo sen.

Käyttäjän immu kuva
Väinö Immonen

Niin kirjailijoiden kuin mediankin nykyvaluvika: kaikesta tiedetään vähän, mistään ei kunnolla. Lopputulos on lahkeesta ravistettua ilotulitusta.

Käyttäjän juholeppanen kuva
Juho Leppanen

Kuten Stendhal sanoi, "politiikka romaanissa on kuin pistoolinlaukaus konsertissa." Stendhalin tuotanto on jäänyt elämään. Tervo oli hyvä kirjailija kirjoittaessaan Rovaniemelle sijoittuvia juttujaan ilman agendaa. Silloin hän oli sanataiteilija. Nyt hänestä on tullut tylsä ja ennalta-arvattava saarnasmies. Jos romaani on redusoitavissa johonkin sanomaan, silloinhan minun ei täydy lukea koko romaania, vaan voin vain lukea tuon sanoman yhdestä lauseesta. Tässä tapauksessa ilmeisesti: "Suvaitsevaisuus hyvä, suvaitsemattomuus paha".

Käyttäjän KaukoAalto kuva
Kauko Aalto

Kirjailija arvostaa suvaitsevaisuutta, eli suvaitsevaisuus on arvokas ominaisuus.
Joten voimme sanoa: suvaitsevaisuus on hyvää.
Tästä seuraa: suvaitsevaisuutta on se mikä on hyvää.
Eli suvaitsevaisuus on hyvää.
Voimme siis ajatella, että suvaitsevaisuuden määritelmä liikkuu kehässä.
Ei kirjailija ole ainut, joka kompastuu tähän, kun puhuu tai kirjoittaa suvaitsevaisuudesta.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset