Jorma Melleri

Vantaa kuin tyylitön sukulainen

  • Vantaa kuin tyylitön sukulainen

Vantaa on kasvanut sellaisiin mittoihin, että se kelpaa jo rikosromaanin aiheeksi (J.P. Pulkkinen: Sinisiipi, Teos 2018). Kirjaan lainattu kuviteltu iltapäivälehden otsikko kiteyttää hyvin, mistä on kysymys: Palkkamurhia ja lahjontaa - kuolleen rakennuspomon uskomaton elämä.

Kirjallaan Pulkkinen aloittaa kolmiosaiseksi suunnitellun Vantaa-sarjan vakuuttavasti. Sinisiipi kohoaa reippaasti viime aikoina julkaistujen rikosromaanien parhaimmistoon. Ja vaikka kyseessä on rikosromaani, se on myös osuva kuvaus siitä, millaisia lieveilmiöitä nopeasti kasvavan kaupungin kehitykseen liittyy.

Pulkkinen on siepannut kirjaansa Vantaan elinkeinojohtajan taannoin lausuman viisauden, jonka mukaan Vantaa on tuomittu kasvuun. Viime vuosikymmeninä kasvua onkin riittänyt.

Vanha poliisimies muistelee kirjassa, miten Vantaa oli vielä vähän aikaa sitten rauhallinen maalaispitäjä. ”Sitten ahneus iski. Ei silloin kaupunkia rakennettu. Rakennettiin, mitä sodankäyneet miehet osasi metsiin rakentaa, bunkkereita ja korsuja.”

Sinisiiven pääosassa on Vantaa, joka monien helsinkiläisten mielestä on kuin tyylitön ja vähän tyhmä sukulainen. Vantaata vähätteleville helsinkiläisille Pulkkinen huomauttaa kustantajan haastattelussa, että Vantaa on 600 vuotta sitten syntynyt paikkakunta, jonka kylkeen kasvoi Helsinki-niminen naapuri.

Yksi Sinisiiven päähenkilöistä taas määrittelee kaupungin näin: ”Vantaa on niin kuin kuolema. Ensin sen kieltää. Sitten tulee viha, sitten alkaa käydä kauppaa. Sen jälkeen tulee masennus. Lopuksi sen hyväksyy.”

Vantaan olemusta selvitellään pitkin matkaa murhatutkimusten ohessa. Paljon ajetaan autoilla ja moottoripyörällä. Samalla tulevat tutuiksi Vantaan eri alueet, joiden nimet Pulkkisen mielestä kajahtavat jylhästi: Keimola, Kivistö, Kannisto, Tikkurila, Ruskeasanta, Korso, Hakunila, Vantaanpuisto ja Kallisto, joka on kirjailijan oma luomus.

On vuosi 2010 ja erään rakennustyömaan purkualueelta löytyy nuoren naisen ruumis. Pikkuhiljaa käy ilmi, mikä on rakennusfirmojen, poliitikkojen, median ja poliisin rooli rikoksen peittelyssä. Vantaalla kaikki tuntevat toisensa, myös rosvot ja poliisit.

Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat Timo ja Leo, lapsuuden ystävät. Timosta tuli poliisi, Leosta juristi ja rakennusfirman pomo. Timo tiivistää: ”Leolla on Vantaa, mutta minulla on Vantaan sielu.”

Timo saa työparikseen nuoren naispoliisin, Liina Vahteran, joka nousee vaikeuksien kautta lopussa päärooliin. Loppuhuipennus on kirjoitettu kuin suoraan elokuvan käsikirjoitukseksi.

Joku saattaa kysyä, mitä tarkoittaa kirjan nimi. Sinisiipi on perhoslaji, jonka toukkien on pakko päästä muurahaispesään, muuten ne kuolevat. Muurahaispesässä sinisiiven toukka alkaa syödä muurahaisten toukkia. Perhosen toukat tavallaan lahjovat muurahaiset; toukat erittävät sellaista herkkua, että muurahaiset ovat tyytyväisiä.

Kirjassa esitetäänkin ajatus, että Vantaan vaakunaan sopisi nykyisen lohenpyrstön sijaan paljon paremmin sinisiipi.

Oman näppituntumani mukaan Vantaa ei ole useinkaan päässyt romaanien aiheeksi. Jo oli aikakin. Pulkkinen kirjoittaa Vantaan komeasti Suomen kirjalliselle kartalle.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Pulkkisen romaani -sarja iskee suoneen! Kaupungiksi kehittyvä pitäjä on oiva esimerkki siitä, miten valtaan päästyään, virkamiehet kadottavat suhteellisuuden tajunsa. Raha houkuttaa ja mieli piilottaa rikoksen.

Esimerkkejä löytyy ja todellisuus voi olla tarinaakin pahempi.

Itse muutin aikanaan Helsingin pitäjän kirkonkylään, josta sittemmin leivottiin Vantaa. Kaupunki, jolla ei ole varsinaista keskustaa, kuten ei ole Espoollakaan.

Kähmintää varmasti riittää edelleen, joten Sinisiipi saanee jatkoa.

Seuraava romaani voisi olla Halavasepikkä, joka asuu Vantaan Mätäojalla ja on maailman harvinaisin lajissaan. Nyt grynderit halajavat Mätäojan kuivattamista, jotta uusia asuinalueita voitaisiin rakentaa.

Kuinkahan suojellun halavasepikän käy?

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Vantaallehan Kustaa Vaasa kaupungin perusti. Vain sillä oli oikeus käyttää nimeä Helsingfors. Helsingin Maalaiskunnan nimihän oli ruotsiksi loppuun asti "Helsinge". Sen sijaan Vironniemen tuulisilla kallioilla sijainnut merenranta-asutus oli "Vironniemen kaupunki". Se houkutteli kuitenkin 1600-luvulla puoleensa enemmän väkeä kuin itse Helsingfors ja lopulta se alkoi käyttää tuota nimeäkin.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Mielenkiintoisia nuo historian koukerot. Eli, nimi Helsingfors 'liukui' asutuksen painotuksen myötä nykyiselle Helsingille. Ja harvan asutuksensa takia Helsingfors muuttui Helsingin maalaiskunnaksi (ruots. Helsinge).

Kaupungistuvalle maalaiskunnalle piti sittemmin (1974) antaa nimeksi, Vantaa, jolla saatiin pesäero Helsingistä.

Oikeasti muutin Helsingin maalaiskuntaan, enkä Hgin pitäjän kirkonkylään. Ilmeisesti pyhän Laurin kirkon sijainti sekoittaa muistiani. No, onhan tuosta toki jo aikaa vierähtänyt.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Ruotsin kuningas perusti Helsingforsin 1500-luvulla ennen kaikkea kilpailemaan Tallinnan kanssa ja haastamaan sen aseman kansainvälisenä kauppapaikkana Itämeren näillä kulmin. Siinä projektissa epäonnistuttiin surkeasti, sillä vireä Tallinna (Reval) piti ylivertaisen ykköspaikkansa leikiten seuraavat kaksisataa vuotta verrattuna pieneen Vantaanjoen suulla sijainneeseen kyläpahaseen, jonne ihmisiä kuskattiin jopa väkisin.

Toisaalta hyvin pian Helsingin virallisen perustamisen jälkeen Tallinnan aluekin joutui Ruotsin vallan alle, joten on mahdollista, ettei Ruotsilla siinä vaiheessa niin suurta intressiäkään ollut Helsingforsia enää vakavasti kehittää kilpailijaksi.

Käyttäjän ilmari kuva
ilmari schepel

Hieno otsikko, Jorma! Jonka sama tyylittömyys vaivaa kenties helsinkiäkin....?

terveisiä
Ilmari, vanhasta/tyylikkäästä suomesta (muuten, tykkään erityisesti Vantaan Koivukylästä; täältä pohjoisesta käsin: nuoruuden muistot)

Käyttäjän jormamelleri kuva
Jorma Melleri

Kiitos vaan, Ilmari. Otsikko on varastettu suoraan kirjailija J.P. Pulkkisen yhdestä haastattelusta.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

#5 Itse asuin maaltamuuttoni jälkeen Korsossa, joka näyttää nyt kasvaneen ulos kapaloistaan.

Aloitin 'työuraani' konttoristina Sokevalla, jossa toimi mm. sokeain työpaja. Myös johtaja, Leo Ratilainen, oli sokea. Hän palkkasi minut 'näkemättä'! Taisin olla puhelimessa vakuuttava, sillä totesin hänen kysymykseensä kokemuksesta, että eihän sitä kokemusta saa, jos ei koskaan pääse kokemusta kartuttamaan.

Pääsin haastatteluun ja sain työpaikan.

Johtaja Ratilaisen oppaana 'silminä' toimi myyntipäällikkö Ruusula.

Muistan, miten hän kerran tuli 'pukumiehenä' taakseni ja sanoi 'passaaks teitin, passaks teitin, meitin passaa aina'! Olin hieman hämilläni, enkä osannut moiseen vastata. Myöhemmin ymmärsin yskän. Hienoja aikoja, sanoosin!

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Leo Ratilaisen poika lienee ollut tätini (äidin nuorimman sisaren) mies, koska hänen nimensä oli Leo Martti Ratilainen ja tiesin, että hänen molemmat vanhemmat olivat sokeita. Martti kuoli golfradalla Espanjassa seitsemisen vuotta sitten. Jos tämä yhteys pitää paikkansa, niin voi taas todeta, että maailma on pieni.

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant Vastaus kommenttiin #8

#8 Juha, tuskin Leo Ratilaisia on useita, erityisesti sokeita! On aivan mahdollista, että hänen poikansa osuu juuri tuohon ikäluokkaan. Surullista, että hän on jo täältä joutunut lähtemään.

Leo oli hyvä johtaja, joskin hyvin riippuvainen Ruusulasta. Muistan heidän käsikynkkää käyskentelynsä.

Aikani tein työtä Sokevalla ja siirryin sitten Veljekset Salomaalle, Tikkurilaan. Tavattuani ranskalaisen 'hurmurin', jätin työni myös Salomaalla. Tulipa sitten solmittua avioliitto ja asusteltua/matkustelua Ranskassa.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä jäimme Suomeen.

Sokevan ajoilta on minulla vielä ovikannel, josta lapsenlapseni ovat iloinneet.

Niin, kovin on maailma pieni - usein jokin yhtymäkohta löytyy. Ja minusta se on hienoa.

Tämän blogin suosituimmat