Jorma Melleri

Mauri Sariolan kirjalliset huijaukset

  • Mauri Sariolan kirjalliset huijaukset

Mauri Sariola (1924-1985) oli äärimmäisyyksien mies ja värikäs veijarihahmo. Hän tehtaili parhaimmillaan viisi kirjaa vuodessa. Hän kirjoitti sekä omalla nimellään että salanimellä Esko Laukko. Hän oli Suomen menestynein rikoskirjailija aikana, jolloin kilpailijoita oli vähän.

Sariolan teoksia myytiin jo hänen elinaikanaan yli kaksi miljoonaa kappaletta. Rehvakasta kirjailijakuvaa pohjustivat paheelliset harrastukset: uhkapelit, yltiöpäinen lottoaminen, yölliset sähkeet tunnetuille henkilöille, skottiviski ja kohujutut, joita hän teki itsestään.

Sariolan vauhti oli niin kova, että omat eväät eivät aina riittäneet. Hän lainasi häpeilemättä myös toisten kirjailijoiden tekstejä. Sariolan tästä puolesta on mielenkiintoinen luku juuri ilmestyneessä tietokirjassa (Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset - Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia, Gaudeamus 2018).

Väärennysten rintamalla Sariola kunnostautui jo ennen kuin hänestä tuli kirjailija. Hän keksi parin kaverinsa kanssa idean osoittaa, miten helppoa sodanjälkeisessä Suomessa oli päästä väärennetyin paperein kansakoulunopettajaksi.

Lakitieteen ylioppilas Mauri Sariola väänsi omasta nimestään Simo-Auli Arran, jolla nimellä hän haki opettajaksi Pudasjärvelle 1950-luvulla. Arra valittiin ja Sariolasta tuli vähäksi aikaa pidetty kyläkoulun opettaja. Valeopettaja Sariola kuitenkin paljastui ja hän sai kaksi kuukautta ehdollista vankeutta asiakirjaväärennöksestä.

Varsinainen show syntyi Sariolan Esko Laukon nimellä kirjoittaman Sen yli käy vain tuuli viheltäin -kirjan ympärille. Se oli kuin kopio amerikkalaisen Bill S. Ballingerin kirjasta Kynsi ja hammas. Monien värikkäiden vaiheiden jälkeen Sariola-Laukko joutui maksamaan Ballingerille 5400 markkaa tekijänoikeusrikkomuksesta.

Sariolan tapauksessa kuvaan kuuluu, että myös hänen omaa tuotantoaan on plagioitu luvattomasti. Käräjäoikeus tuomitsi muutama vuosi sitten Reijo Lyijysen sakkoihin Sariolan kirjojen luvattomista lainauksista.

Kokonaan oma lukunsa on Sariolan kirjallisten huijausten toinen aalto, jonka päähenkilöitä ovat Maurin vaimo Tuula Sariola sekä Ritva Sarkola. He huijasivat kustantajaa, lukijoita ja apurahalautakuntia, mutta se on jo toinen juttu.

Aikalaiskriitikot eivät Mauri Sariolaa arvostaneet. Eila Pennanen kirjoitti pilkallisesti, että ”Sariola on juuri se kirjailija, jonka Suomen kansa ansaitsee” ja Pekka Tarkka lyttäsi Sariolan kirjat säännöllisesti Helsingin Sanomissa. Kansa kuitenkin luki Sariolaa ja lukee yhä.

Oman näppituntumani mukaan Sariolan kirjoja on ruvettu arvostamaan entistä enemmän. Kun Sariolan syntymän 100-vuotsijuhlia vietetään kuuden vuoden päästä, kulttuuripiirit ovat todennäköisesti nostaneet kulttikirjailija Sariolan teokset uuteen arvoon.

Kirjallisuutta hyvin tunteva professori Jukka Kemppinen kirjoitti blogissaan jo muutama vuosi sitten: ”Olen nyt lukenut aika monta Sariolan kirjaa ja kunnioitan häntä tätä nykyä yhtenä aikansa etevimmistä kirjailijoista. Sariolaa lukee ilokseen.” Linkin takaa lisää: http://kemppinen.blogspot.fr/2005/09/mauri-sariola.html

Paljon on Sariolan kirjoissa heikkouksiakin, mutta yhden piirteen Kemppinen nostaa ylitse muiden: ”Sariolan kirjoittamisessa on nimittäin eräs kummallinen ja Suomen kirjallisuudessa harvinainen piirre. Hän oli valtavan visuaalinen ja uskomattoman lahjakas dramaturgi.”

Lahjakas Sariola oli myös keksiessään kirjoilleen nimiä. Meikäläiseen koulupoikaan kirjojen nimet tekivät 1960-luvulla suuren vaikutuksen. Muutama esimerkki: Leivätön pöytä on katettu, Ei loitsu eikä rukous, Lavean tien laki, Hurjan pojan koti, Aina roiskuu kun rapataan, Pyykki on pantu ja pysyy, Isänmaan parturit ja Sumua Susikosken yllä.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

7Suosittele

7 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (16 kommenttia)

Käyttäjän ollivaisala kuva
Olli Väisälä

Ovathan sitä Sariolaa merkittävämmätkin kirjailijat plagioineet, kuten Pentti Haanpää. Kerrotaanko Nyqvistin ja Ojan kirjassa Haanpään Joyce-plagiaateista? Haanpäätähän pidettiin kai vähän sivistymättömänä maalaistollona, mutta hänen Joyce-plagiaattinsa menivät täydestä, koska "sivistyneemmät" eivät olleet lukeneet Joycea.

Käyttäjän jormamelleri kuva
Jorma Melleri

Kyllä Haanpää on lyhyesti esillä kirjassa. Joyceahan ei ollut vielä suomennettu, joten ”sivistymätön” Haanpää oli lukenut alkukielellä. Lieneekö ollut Haanpään piruilua ”sivistyneille”.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Olen joskus miettinyt ideaplagiointia Mika Waltarin kirjassa "Kuka murhasi rouva Skrofin".

Sekä siinä kirjassa, että Dostojevskin "Rikos ja Rangaistus" -teoksessa murhan uhriksi joutuu kaupungissa asuva rikas leskirouva, murhaaja salpaa oven sisäpuolelta, kun joku tulee soittamaan ovikelloa, murhaajan motiivi on psykologinen ja hatara.

Sinänsä Waltarin teos on tietysti pelkkä kevytluontoinen dekkari verrattuna Dostojevskin syvällisempään tuotokseen, mutta nämä yhtäläisyydet ovat silmiinpistäviä.

Käyttäjän jormamelleri kuva
Jorma Melleri

Waltaria on epäilty plagioinnista (Suuri illusioni) ja hän ollut myös plagioinnin kohteena mm. Yhdysvalloissa. Usein liikutaan harmaalla alueella. Kaikki kirjailijathan ”varastavat” toisiltaan. Rajanveto kielletyn ja sallitun välillä on joskus vaikeaa.

Käyttäjän ollivaisala kuva
Olli Väisälä

Kun pohjalla on Rikoksen ja rangaistuksen kaltainen klassikko, kyseessä lienee pikemmin pohjateksti, johon viitataan. Kuinka tietoisia tai olennaisia nuo viittaussuhteet ovat, en osaa arvioida, kun en muista tuota Waltaria tarpeeksi hyvin.

Luen juuri parhaillaan Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä -tetralogiaa, jonka pohjatekstinä on tietysti Raamatun vastaava kertomus. (Tosin vaikuttaa, että Mann on tutkinut muitakin lähteitä, kuten Koraania.) Olisi aika hassunhauskaa kutsua sitä Raamattu-plagiaatiksi. Yhtä Mooseksen kirjan lukua saattaa muuten Mannilla vastata kokonainen n. 600-sivuinen romaani, joten aika paljon hän pani omiaankin joukkoon. Sivumennen sanottuna Mannin paremmaksi ymmärtämiseksi oli pakko kaivaa myös Raamattu esiin, jotta ensin mainittua saattaa lukea jälkimmäisen antamaa taustaa vasten. Mutta nyt alkaa mennä liikaa aiheesta sivuun, joten lopetan tähän.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Jos kirjoittaisin uuden Raamatun, niin sehän olisi vain (Raamattu) evankeljumi Arin mukaan, olisi siis yksi versio Matteuksen ja kumppaneiden lisäksi. Vai ovatko Markus ja Luukas plagioineet Johannesta tai Matteusta? Tai kuka kirjoitti ensin ja toiset peesasivat.

Kanonisoitujen evankeliumien perusrakenne, kun on sama.

Käyttäjän ollivaisala kuva
Olli Väisälä Vastaus kommenttiin #9

No Raamatun tutkijoillahan olisi asiasta tarkempaa tietoa, mutta sen verran muistan minäkin, että Markus on vanhin ja Johannes uusin. Muistaakseni Markusta, Matteusta ja Luukasta kutsutaan "synoptisiksi" evankeliumeiksi, koska niissä keskitytään kuvaamaan olennaiset tapahtumat aikajärjestyksessä, kun taas Johannes sisältää enemmän teologista pohdintaa. Muistelen (hieman hämärästi) tutkijoiden myös päätelleen, että kaikilla synoptisten evankeliumeiden kirjoittajilla on ollut Markusta vanhempi, kadonnut lähde.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio Vastaus kommenttiin #10

Hyvin muistettu, minä luin Raamatun 55 vuotta sitten, joten muisti alkaa pettää.

Käyttäjän ollivaisala kuva
Olli Väisälä Vastaus kommenttiin #11

Eikä siellä taideta mainita kirjoitusvuosia:) Markus on kuitenkin tyyliltään koruttomin.

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio Vastaus kommenttiin #12

Kertaus on opintojen äiti, eli kun lukee kaikki evankeljumit putkeen on lukenut tarinan neljä kertaa.

Käyttäjän jussiosmola kuva
Matti Jussi Korhonen

Menenkö aivan metsää, jos rinnastan (kevyesti) Mauri Sariolan Georges Simenon`in?

Sariolalla ja Simenon`lla oli mielestäni muutakin yhteistä kuin sukunimen alkukirjain: Molemmat olivat erittäin tuottelijaita. Simenon taisi kyllä kirjoitusvauhdillaan lyöda Sariolan viidenkirjan vuosivauhdin kirjoittaessaan nopeimmillaan kirjan parissa viikossa.

Nopea kirjoitustyyli tai -tapa ei salli pitkiä pähkäilyjä; juonen on oltava selkeästi etenevä, yksityiskohtien tarkkuuden korvaa juuri tuo juonen jouhevuus (aina roiskuu kun rapataan) - ei olla turhan tarkkoja. Näin taitavan kirjoittajan käsissä- parhaimmillaan, ei aina - syntyy helppoa ja nopeasti luettavaa tekstiä.

Myös Simenon`n dekkareihin sopii mielestäni hyvin tuo Kemppisen analyysi Sariolan kirjoista: ”.... Hän oli valtavan visuaalinen ja uskomattoman lahjakas dramaturgi.”

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Muistelen, että tekstiä suoltanut Sariola olisi todennut myös Balzacin kirjoittaneen runsaasti. Vilkaisinpa Wikipediaa:

"Balzac kuului itse porvaristoon, mutta ihannoi aatelistoa. Lisukkeen 'de' hän lisäsi nimeensä itse. Balzac kirjoitti jopa 15 tuntia päivässä, lähinnä mustan kahvin voimalla."

Aika velikultia!

PS. Susikosket ovat vetäviä ja helppolukuisia kertomuksia. Joskus parikymppisenä suorastaan ahmiskelin niitä, Alistair MacLean -kauteni jäätyä jo taakse.

Käyttäjän jussiosmola kuva
Matti Jussi Korhonen

Mielenkiintoinen havainto tuo mainitsemasi Balzac ja 15 tunnin kirjoitusrupeamat. Se alkaa jo olla oikeaa tajunnan virtaa. Ehkä tuo kirjoitusvauhti tuo tekstiin tietyn spontaanisuuden - kuten Sariolalla ja Simenon`lla Magret-dekkareissa. Spontaanisti kirjoitettua tekstiä on helppo ja vaivaton lukea - spontaanisuus siirtyy lukijaan.

Voisiko olla, että nykyisin tehdään liian "akateemisia" kirjoja. Joku kustannusalan ihminen on maininnut, että viis pilkuista ja muista virheistä - ne saa korjattua jos tarina on muuten hyvä.
Tuo sanonta on ehkä ajalta, kun vielä nousi hyviä tarinoita kertovia kansankirjailijoita.

Elokuva-alalla on myös kaipailtu hyviä tarinoita eli käsikirjoituksia.

Käyttäjän sepposimonen2 kuva
Seppo Simonen

Kun kirjan lukija ei tiedä että kirjan juoni on plagioitu toisesta kirjasta
mitäs haittaa siitä on.
Mieli lukemiseeni kuului Sariolan monet kirjat. Muistuu mieleeni juuri Lapisss kansakoulun opettajana ollessaan Sariola oli ryyppäämässä kunnan lääkärin kansa ja lääkäri totesi että saksalaisten polttamista taloista oli se hyöty että lutikat paloi samalla.

Käyttäjän KariKallio1 kuva
Kari Kallio

Mauri Sariola Seura taitaa olla yhä ihan viriili kirjailijan ympärille syntynyt yhdistys!

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Taisi olla Sariola, joka johdatti allekirjoittaneen dekkarikirjallisuuden pariin. Ainakin Lavean tien laki oli ensimmäinen lukemani dekkari, jonka muistan.

Nykyisin olen dekkareiden suurkuluttaja. Nyrpistelköön snobit nenäänsä, mutta minä en näe dekkarikirjallisuudessa mitään pahaa, enkä häpeä dekkareiden lukemista.

Viimeisin ihastukseni on ollut kotimainen Pekka Hiltunen. Samaa koulukuntaa kuin Larsson, mutta pesee Millenium-sarjan mennen tullen.

Että kyllä se Sariola taisi Waltarin ohella tuoda koko genren Suomeen.

Kari Rissanen

Sariola-seura sensuroi heidän sivuilleen toimittamani tiedot kirjoista, jotka Sariola oli suomentanut, mm. SAPO-sarjassa julkaistuja Erle Stanley Gardnerin Perry Mason-kirjoja, joista mainitsin "Sariolan todennäköisesti saaneen näistä inspiraation Viima-kirjoihinsa". Eli Mr Mason siirtyi salanimellä Suomeen.

Mutta todennäköisesti Sariola käytti myös haamukirjoittajia: Koltan uni alkoi muistuttaa erään toisen kirjailijan tapaa edetä juonessa ja yksityiskohdissa. Valitettavasti Asla Kangasniemi (Pakkasvarjojen yö ja Jäiset jäähyväiset) on jo menehtynyt (1992 Pudasjärvellä) joten häneltäkään ei voi enää asiaa kysyä.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset