*

Jorma Melleri

Kjell Westön suosion salaisuus

  • Kjell Westön suosion salaisuus

Kjell Westö on arvostettu ja monin tavoin palkittu kirjailija. Hänen uusi kirjansa on aina suuri tapaus. Juuri ilmestynyt uutuuskin (Rikinkeltainen taivas, Otava 2017) on niin hyvä, että se olisi aivan hyvin voitu julkaista jatkokertomuksena Nyyrikissä, joka on tunnettu rakkauteen ja ihmissuhteisiin keskittyvistä tarinoistaan.

Rikinkeltainen taivas on kolmen sukupolven kuvaus 1960-luvulta nykypäiviin. Pääosissa ovat Helsinki sekä ruotsinkieliseen parempaan väkeen kuuluvat sisarukset Alex ja Stella Rabell perheineen ja ystävineen.

Varsinainen päähenkilö on kuitenkin Kjell Westön oloinen kertoja-kirjailija, jonka nimeä ei edes mainita. Kertoja on ystävystynyt Alexiin ja Stellaan jo koulupoikana.

Kovin hyvin ei mene kenelläkään, paitsi tietysti köyhällä suomenkielisellä Anselmi Lahtisella, joka on Rabellien kesäpaikan talonmies.

Kirjan dekkarimaisessa prologissa Westö jo paljastaa, mitä tuleman pitää. Kun häikäilemätöntä bisnesmiestä Alexia puukotetaan (selviää hengissä) ja Stellan tytär Sandrine katoaa (löytyy elävänä), iltapäivälehdet revittelevät Rabellin suvun asioita koosteissaan: ”Menestyksen hinta. Tragediat piinaavat Rabellin sukua. Terroritekoja. Itsemurhia. Mystisiä onnettomuuksia. Sukuriitoja. Alastonskandaaleja.”

Westön kirjallisen menestyksen salaisuus piilee tarinassa, hän on tarinankertoja. Hän pystyy koukuttamaan lukijansa ovelasti tarinansa käänteisiin: synnytään ja kuollaan, riidellään ja rakastetaan, petetään ja erotaan, kunnes palataan jälleen yhteen. Esillä on elämän koko kirjo: ihmissuhdehömppää ja osuvaa ajankuvaa samassa paketissa.

Helsinki-eepoksissaan Westö kirjoittaa ikään kuin samaa kirjaa yhä uudelleen eri näkökulmista. Kun Leijat Helsingin yllä, pääkaupungin taivaalla, 21 vuotta sitten kuvasti ihmisen unelmia, Rikinkeltainen taivas tuo unelmiin tummia ja katkeria sävyjä. ”Rikinkeltaisuus on vanhemman ja kolhitumman ihmisen aatos”, Westö sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa.

Sekin kuuluu Westön suosion salaisuuksiin, että hän uskaltaa olla naiivi ja pateettinen. Jos kirjailija yrittää olla liian viisas, lukijat häipyvät. Rikinkeltainen taivas tihkuu seksiä ja menneen maailman nostalgiaa.

Westöllä, kuten kai kaikilla kirjailijoilla, on omat maneerinsa. Mutta-sanan ahkeraan käyttöön rupesin kiinnittämään pikkumaista huomiota sen jälkeen, kun joku oli kuulemma laskenut, että kirjassa esiintyy mutta 1153 kertaa. Mutta en lopultakaan tiedä, onko se kylliksi, liikaa vai liian vähän.

Rikinkeltainen taivas päättyy minä-kertojan toteamukseen, joka on yksi avain Westön suureen suosioon: ”Ymmärsin että rakkaus saa meidät muistamaan, että rakkaudesta kertomukset syntyvät.”

Heti perään tulee kuitenkin jälleen lohduton mutta-varaus, kirjan viimeinen lause: ”Mutta mitä me muistamme, ja mitä me oikeastaan rakastamme?”

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Mielenkiintoisia nämä kirja-arvostelusi.

Jokaisella kirjoittajalla on oma käsialansa, josta hänet tunnistaa, kuten tässä tapauksessa mainitsit esimerkkinä tuon "mutta" -sanan frekvenssin.

Mika Waltari oli aikoinaan 30-luvulla voittanut sen verran paljon palkintoja, että hän joutui osallistumaan uuteen kirjoituskilpailuun salanimellä tullakseen ylipäätään huomioon otetuksi palkintojen jaossa. Lisäksi hän poikkesi tavanomaisesta urbaanista genrestään maalaismaisemaan teoksellaan "Vieras mies tuli taloon". Samaan kilpailuun hän kirjoitti hämäykseksi toisenkin kirjan "Ei koskaan huomispäivää", myös salanimellä, mutta siten, että hänen käsialansa tunnistettiin siitä. "Vieras mies tuli taloon" -teoksessa hän oli myös tarkoituksellisesti pyrkinyt muuttamaan tyyliään ja itselleen ominaisia sanontoja. Se meni läpi ja voitti palkinnon, jolloin palkinnon jakajat tunsivat tulleensa höynäytetyiksi.

Tuo käsiala on yleensä niin selkeä tunnusmerkki, että sitä on vaikea peitellä. Esimerkiksi Jari Tervon kirjaa ei tarvitsisi montaa sivua lukea ilman, että vakuuttuu tekijästä.

Käyttäjän jormamelleri kuva
Jorma Melleri

Kiitän palautteesta ja kiinnostavasta Waltari-jutusta.

Käyttäjän heikkironkko kuva
Heikki Rönkkö

Jukka Kemppinen lupaili Westölle Finlandian, mutta lopetin blogin seuraamisen, kun paljastui ettei hän ollut lukenut kirjaa, mutta kehumaan oli pyydetty, mutta mitäs teet kun on kansan rakastama.

Käyttäjän heikkironkko kuva
Heikki Rönkkö

Täällä Rooma/Ostian helteisellä rannalla on helppo muistella Ylä-Savon väen riemua saadessaan maksaa reilut 200 000 Suomen markkaa rautahökkyräksi kutsumastaan tienviitasta Lapinlahdella Iisalmen kaupunginjohtaja Matti Harjun tilattua teoksen Ahvenanmaalla syntyneellä monitaiteilijalta. Mutta mitäs teet kun kansa rakastaa?

Käyttäjän JenniTamminen1 kuva
Jenni Tamminen

Kjell Westö ja John Irving ovat lempikirjailijoitani. Molemmilla on kuitenkin tuo mainitsemasi piirre: he ikään kuin kirjoittavat samoja tarinoita aina uudelleen, eri näkökulmista. Välillä se vähän jopa häiritsee, vaikka varmaankin se on heille ominaista kirjailijoina. Rikinkeltainen taivas tuolla odottaa lukemista sängyn vieressä, tuskin maltan odottaa...

Käyttäjän MirjamiParant1 kuva
Mirjami Parant

Pidän Westöstä, niin kirjallisesta tuotannostaan kuin henkilönä, hieman sivussaolijan roolistaan.

Olen kuunnellut Westön -kirjan 'Missä kuljimme kerran' äänitallenteena. Siinä pääsee jotenkin elämään kuvatut tilanteet voimakkaammin kuin itse luettuna. Tietenkin, lukijan äänen, on hyvä olla palkitseva.

'Rikinkeltaisen taivaan' aion ostaa kirjana, sillä kirjaston jonot ovat liian pitkät.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Missä kuljimme kerran katsoin elokuvana. Se riitti. On hyllyssä tuo kirja Westöltä ja muutama muukin häneltä. En vielä ole ollut halukas tarttumaan kirjaan. Katsotaan alkaako kiinnosta, mutta alkua pidemmälle en ole päässyt.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

"Missä kuljimme kerran" ei elokuvana mitenkään pysty tavoittamaan samoja pohdiskelevia sfäärejä kuin itse kirja.

Käyttäjän MikkoNiska kuva
Mikko Niska

Vast'ikään aloitin syksyn (mikä muotoutuu aina lukemisen liepeille) ostamalla sekä Suomi 100 - sarjasta Jäniksen vuoden, että viereisestä hyllystä Westön Rikinkeltaisen taivaan.

Jäniksen vuosi puuttui jostakin esoteerisesta syystä kokoelmistani.

Westön tiesin vanhastaan, mutta Rikinkeltainen taivas nousi merkittävien kaunokirjallisten teosten luokkaan. Kovin usein ei näet tapahdu lukijan malttamattomuutta: työpäivän odottelin, että pääsisin takaisin kirjan ääreen. Se tuli luetuksi kahdessa päivässä, kaiken arkisen kiireen ohella. Meni pikkutunneille molempina kertoina, mutta (!) en katunut väsymystäni seuraavina päivinä.

Rikinkeltainen taivas oli vangitseva.

Luin kirjaa sekä tavanomaisen lukijan että kirjoittamista itsekin harrastavan perspektiivistä. En voinut välttyä havainnoilta siitä, miten Westö kuljettaa tarinaa ja sen henkilöitä halki ajan; hänen tavassaan luoda ja ylläpitää jännitteitä ja pöyhiä henkilöiden välistä vuorovaikutusta on jotakin, minkä johdosta en voinut tuntea edes kirjoittajana alemmuudenkompleksia, kuten on tyypillistä Westöä heikompien kirjailijoiden suhteen.

Westö on yksinkertaisesti tehnyt mestarillisen teoksen. Maailmaan mahtuu näkökulmia, tämä olkoon muuan sellainen.

Myönnän toki tarinan suhteen aikalaisena ja maantieteellisesti osin samoja polkuja kerran kulkeneena, että näilläkin lienee asiaan vaikutuksensa.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset