Jorma Melleri

Seitsemän naisen hurja joukko

  • Seitsemän naisen hurja joukko

Nyt otetaan miehestä mittaa. Syksyn kehutuimman kirjan (Laura Lindstedt: Oneiron - Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, Teos 2015) päähenkilöinä on seitsemän naista ja se on leimattu feministiseksi. Kirjan teema tosin koskettaa niin miehiä kuin naisia ja on kohtalaisen iso: kuolema.

Kirjan motto on lainattu Leo Tolstoilta: "Kun minua ei ole, niin mitä on? Ei mitään. Mutta missä minä olen, kun minua ei ole?"

Seitsemän naista, newyorkilainen performanssitaiteilija, moskovalainen pääkirjanpitäjä, brasilialainen sydänsiirtopotilas, marseillelainen hienostorouva, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen, mallintöistä haaveileva senegalilainen ja itävaltalainen teinityttö ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan.

Lindstedt kuvittelee, miltä kuolemisen hetki saattaisi tuntua. Aika on menettänyt merkityksensä. Naiset ovat kuolleet, mutta henki elää. Heillä ei ole yhteistä kieltä, mutta he ymmärtävät toisiaan.

Tartuin kirjaan vähän epäröiden. Alku tökki pahasti, se oli suorastaan makaaberi, ja ensimmäinen luku oli nimettykin Danse macabreksi. Sitten yhtäkkiä jossain 100:n sivun jälkeen huomaan ahmivani kirjaa. Loppu meni lähes yhdeltä istumalta.

Lindstedt sekoittaa tyylilajeja taitavasti. Repertuaariin kuuluvat esseet, runot, sadut, näytelmät, lyhyet vuoropuhelut ja mahtuu sinne tieteellinen tutkielmakin. Teos pysyy yllättävän hyvin kasassa, vaikka tyyli vaihtelee.

Tunnetilatkin vaihtelevat. Kirjailija itse kertoo päätyneensä Oneironissa seitsemään tunnetilaan: tyyneydestä paniikkiin, vihasta välinpitämättömyyteen.

Me jotka olemme elävien kirjoissa, emme useinkaan osaa suhtautua kuolemaan luontevasti. Siitä ei paljon puhuta. Lindstedt näköjään osaa, mutta hän onkin kuoleman asiantuntija.

Oneironia Lindstedt kirjoitti kahdeksan vuotta. Hänen gradunsa aiheena oli Sanat elämän ja kuoleman välissä. Tutkimuksen kohteena oli ranskalaisen kirjailijan Nathalie Sarrauten kaksi teosta. Sarrautesta hän viimeistelee myös väitöskirjaansa.

Oneironin johtavaksi hahmoksi kasvaa performanssitaiteilija Shlomith, joka saa myös viimeisen sanan: "Me olimme melko hurja joukko, eikö totta? Olimme kuoleman joukkojakin hurjempia."

Oneiron on vaativa teos, vaikka sitä on helppo lukea. Teksti soljuu luontevasti. Se on hyvässä mielessä korkeakirjallisuutta, jonka luulisi kiinnostavan myös kansainvälisiä lukijoita.

Lindstedt kirjoittaa venäläisestä kirjanpitäjästä: "Polina halusi, että kirjat todella merkitsivät, muuten niitä oli aivan turha lukea. Hän ei lukenut turhia kirjoja, sellaisia joista puhumalla pystyi tekemään itsestään helposti lähestyttävän työpaikalla."

Polina olisi pitänyt Oneironista, vaikka onkin turhan tiukkapipoinen lukija. Lukea voi myös huvin vuoksi ja aikansa kuluksi. Aina sitä jotakin oppii huonoistakin kirjoista.

Nyt kun olen vielä Oneironin vaikutuksen alaisena, heppoisilta tuntuvat monet ns. merkkihenkilöistä tehdyt romaanit, joita luen mielelläni. Kohtaukseni menee todennäköisesti kohta ohi ja palaan normaaliin olotilaan.

Tänä vuonna lukemistani kirjoista Lindstedtin Oneiron on vaikuttavin suomalainen kaunokirjallinen teos. Oneironin kaltaisia kirjoja ei julkaista kovin monta vuodessa eikä edes vuosikymmenessä.

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän ahven kuva
Paavo Ahvenniemi

Todella lukemaan kiihottava arvio.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Aikomus lukea. Onni, että kerroit noista sadasta ensimmäisestä sivusta. Aika usein on niin, että kestää ennen kuin kirja alkaa vetää, hyvä kirja.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Kuulostaa kiinnostavalta. Täytyy laittaa kirjaston jonotuslistalle.

Käyttäjän jormamelleri kuva
Jorma Melleri

Makuasioita. Tiedän että kirja jakaa mielipiteitä.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset