*

Jorma Melleri

Euroopan paras kirjailija

  • Euroopan paras kirjailija

On tietysti mieletöntä väittää, että joku on Euroopan paras kirjailija. Juuri siksi sanonkin, että Thomas Bernhard (1931-1989) on Euroopan paras kirjailija, vaikka hän on jo kuollut. Paras kirjailija on aina kuollut kirjailija. Bernhard on minun mielestäni paras kirjailija tänään; huomenna saatan olla toista mieltä.

Itävaltalainen Bernhard oli kotimaassaan kiistelty ja skandaalinkäryinen kirjailija elinaikanaan. Kuolemansa jälkeen hän ja hänen tuotantonsa nousivat uuteen arvoon.

Häiriö on juuri suomennettu teos, joka ilmestyi alun perin jo vuonna 1967. Se on omituinen kirja, jonka moni lukija kokee varmaankin ahdistavaksi. Lääkäri ja hänen poikansa ovat kierroksella Itävallan maaseudulla, ja he kohtaavat mitä kummallisimpia ihmisiä, joista omituisin on ruhtinas Saurau. Hänen pitkä yksinpuhelunsa on kirjan runko. Siinä liikutaan koko ajan hulluuden rajamailla.

Sauraun sanatulvan keskellä tulee mieleen Hectorin taannoinen laulu, jossa mikään ei ole mitään. Saurau paasaa lääkärille: "Valtio on mätä, sanon minä, ihan vakavissani, valtio on mätä. Viime aikojen lempisanayhdistelmäni, tohtori hyvä, on tämä: Valtio on mätä. Mikään ei ole mitään, sanon Huberille: punaiset eivät ole mitään ja mustat eivät ole mitään, monarkia ei tietenkään ole mitään eikä tasavalta tietenkään ole mitään."

Jos ei ole aiemmin lukenut Bernhardin kirjoja, kannattaa ensin lukea esimerkiksi Vanhat mestarit, joka ilmestyi viime vuonna suomeksi. Sitä luonnehditaan kirjan alaotsikossa komediaksi.

Luin Vanhat mestarit hiljattain. Suhtauduin aluksi epäillen ja ennakkoluuloisesti tähän Bernhardin viimeiseksi jääneeseen romaaniin. Jos kirjailijaa kuvataan moderniksi klassikoksi, hän on todennäköisesti pitkäpiimäinen ja ikävä. Bernhard ei ole. Vanhoissa mestareissa Bernhard on loistava.

Aluksi Bernhardin liioitteleva tyyli, pitkät lauseet ja toistot, hämmästytti, mutta kun siihen pääsi sisälle, se vei mennessään. Ahmin Vanhat mestarit lähes yhdeltä istumalta, yhtä soittoa. Teksti onkin kuin musiikkia, vimmaista puhetta lähes kaikkea, mutta erityisesti musiikin, kuvataiteiden ja kirjallisuuden vanhoja mestareita vastaan.

Erityishuomion saavat Itävalta ja Wien, joita Bernhard ruoskii kuin viimeistä päivää. Rauhaan eivät jää edes Wienin käymälät.

Kirjan mainio suomentaja Tarja Roinila kuvaa Bernhardin kirjoitusta sättimismusiikiksi. Pinnalta vihainen teksti soi kauniisti, muuttuu musiikiksi. Kirjan päähenkilö, kaikkea arvosteleva musiikkikriitikko Retger, paljastuu lopulta traagiseksi ja inhimilliseksi hahmoksi: "Me kiinnymme erityisellä tavalla myös toiseen ihmiseen vain siksi, että hän on avuton eikä kokonainen, että hän on sekasortoinen eikä täydellinen.”

Nauramatta ei Vanhoja mestareita voi lukea. Se on terveellistä vastapainoa fantastisille pakkopositiivisuuden apostoleille. Mikään ei oo mitään paitsi elämä! Vanhat mestarit on parasta proosaa mitä olen lukenut pitkään aikaan.

Vanhat mestarit on Häiriöön verrattuna kepeä kirja. Voi olla, että Bernhard menee Häiriössä liian pitkälle, kuten Saksan edesmennyt kirjallisuuspaavi Marcel Reich-Ranicki arvioi tuoreeltaan. Jos ei Häiriössä kammottavuuksien keskellä suoranaista huumoria olekaan, naurettavuuksia siitä löytyy kosolti.

Olkoon tämä vaikka ruhtinaan paradoksi: ”En ole vielä koskaan nähnyt naurettavaa ihmistä, vaikka suurimmassa osassa näkemistäni ihmisistä kaikki on naurettavaa.”

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset